Kiitos, nyt on sen aika.

”V….! Mää en jää tänne ennää, eihän täälä saa ees palavelua. Eihän nuo tiiä mittään, toinen sannoo toista ja toinen toista! Mää lähen nyt”. Nämä sanat kuuluivat Oys:n päivystyspoliklinikalla 8.10.11 väliverhon takaa. Sanat kuuluivat nuorehkolle naiselle. En tiedä kauanko hän oli ollut ”polilla”, mutta sinä aikana kun olimme läheiseni kanssa siellä olleet, oli häntä käynyt katsomassa pari hoitajaa ja lääkärikin ainakin kerran. Kyllä hän oli palvelua saanut, mutta ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen, koska hän lähti.

Me emme lähteneet. Me tulimme päivystyspoliklinikalla lauantai-iltapäivänä. Odotimme vuoroamme ja saimme aikanamme palvelua. Ymmärsimme, että emme olleet ainoat asiakkaat eikä meillä ollut hätä. Ambulansseja tuli potilaineen koko ajan. Pienet lapset itkivät sydäntä särkevästi. Meillä tilanne oli rauhallinen, joten on aivan ymmärrettävää, että kiireellisemmät asiat menevät edelle. Meistä kuitenkin huolehdittiin tasaisin väliajoin ja asia eteni koko ajan. Minä pääsin kotimatkalle ilta kahdeksalta, läheiseni matka kesti hieman pidempään. Mikä tekee ihmisistä niin hätäisiä? Jos joutuu muutaman tunnin odottamaan, niin tuntuu että maailma loppuu just.
Mikä tekee ihmisistä välinpitämättömiä hoitajia kohtaan? Ei todellakaan ole heidän syy, että apua ei saa ”mulle heti just nyt” vauhdilla. Tiedän, että he toimivat todella niukoilla resursseilla. Heitä on aivan liian vähän. Eikä heidän työtään voi sanoa kevyeksi tai ”siistiksisisätyöksi”. Ja kyllä siihen varmaan vaarojakin sisältyy (onneksi vartijoita on saatu heille turvaksi). Silti he jaksavat tehdä tätä todella tärkeää ja aivan liian vähän arvostettua työtä hymyssä suin. No onhan heilläkin toki huonoja päiviä ja virheitä sattuu, eiväthän hekään mitään yli-ihmisiä ole.
Jatkohoito tapahtui meidän omassa terveyskeskuksessa Haukiputaalla. No ei kyllä voi hoitoa moittia sielläkään. Ainakin jos meidän potilaaseen on uskominen. Ja miksi ei olisi? En lähde tuota aiempaa toistamaan, sama tilannehan se on sielläkin. Vähillä resursseilla mennään. Mutta etupäässä hymyssä suin.
Otan tähän esille myös yhden ko. viikonloppuna käyttämämme palvelun: ambulanssikyydin. Ei kyllä mitään herkkua sekään työ varmaan ole. Ja valituksia tulee. Ymmärtääkseni Haukiputaalla päivystää yksi ambulanssi. Joten jos tuo ambulanssi on esim. menossa oys:iin, täytyy silloin saada apu jostakin muualta. Pakostahan siinä joutuu odottamaan. Ambulanssin lähtövalmiusaika on kunnan määräämä/päättämä. Ymmärtääkseni 15 min? Onhan meillä onneksi olemassa palolaitoksen ensivasteauto, joka kiiruhtaa myös hätiin tarvittaessa.
Ymmärrän täysin, että kun hätä on suuri, minuuttikin tuntuu pitkältä. Mutta silti uskallan väittää, että aina ei ole syy hoitohenkilöstössä.

Toivonkin, ei kun haastan ihmiset kiitoskampanjaan. Annetaan niitä kiitoksia, kyllä he ne ovat ansainneet. Ei valiteta ihan heti, vaan mietitään vaikka päivä, onko valitukseen todella aihetta. Ja me päättäjät: meidän on aika panostaa enemmän terveydenhuollon puolelle. Jälleen kerran on edessä se aika vuodesta, kun siihen on mahdollisuus!!

R.I.P. Maicy

Kolme viikkoa sitten menetimme, vajaan vuoden ikäisen, todella kauniin Maicy-kissan. Hän joutui ilmeisesti täällä Martinniemessä ja hieman etäänpänäkin riuhuvien tappajakoirien uhriksi. Suru on ollut todella suuri. Olen itkeä pillittänyt vielä tänäänkin, kun olen seurannut Misse-kissaa, joka on siskoaan etsinyt. Hän on makoillut paikoissa, joissa Maicy ruukasi olla, nuuskinut joka paikkaa, miukunut ja tuijottanut ikkunasta ulos, kuin odottaen, että Maicy tulisi takaisin. No ei tule ei :'(

Mutta elämä jatkuu. Toivon todella, että ihmiset huolehtivat paremmin lemmikeistään, että ne eivät pääse tekemään tällaisia tuhoja. No itse tietysti syyllistyin siihen, että päästin kissat ulos. No Misse joutuukin tyytymään nykyään pelkkään ikkunasta tuijotteluun. Olen aina uskonut siihen, että "maalla" voi antaa kissojen olla ulkona vapaana. Mutta näköjään ei. Toisaalta osa naapureista on varmaan ihan tyytyväisiä, kun kissoja ei irrallaan ulkona ole. Ainakaan meidän.